Matti Rönkä: Levantin Kyy

Levantin Kyy on Matti Röngän "Viktor Kärppä" -sarjan seitsemäs ja viimeinen osa. Luin tämän kirjan periaatteesta, tavallaan velvollisuuden tunteesta kaikkia niitä muita Viktor Kärppä -kirjoja kohtaan. Halusin sanoa lukeneeni koko sarjan. Kuten viimeisissä muissakin sarjan kirjoissa, odotin koko kirjan ajan joko tämä kohta alkaa. Kirja ei alkanut koskaan. Tällainen hidas kerronta ja ennalta arvattavuus ei oikein ota minua mukaansa. Tässä viimeissä kirjassa tuntui, että Viktorilla ei ollut mitään uutta sanottavaa. Hän pyöri veljensä Aleksein, setänsä Oleg'n, Pietarin kassan, rikospoliisi Teppo Korhosen, Marja -vaimon ja Erkki/Sergei ottopojan kanssa.

Hesari iskee minusta kirjan ytimeen arvostelussaan:
"Teos soljuu eleettömästi. Enemmän kuin rikostarinaa Levantin kyy muistuttaa muistokirjoitusta Viktor Kärpälle. Yllätyskäänteestä toiseen ei tungeksita – kuten ei Rönkä aiemminkaan – ja harvahkoja tapahtumia reunustaa suruvoittoinen verho." (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1377922562786)

Tämä kuvaa kirjaa hyvin. Olisin luonnehtinut kirjaa myös väsyneeksi, mutta ehkäpä on kauniimpaa sanoa kirjaa Viktor Kärpän jäähyväisiksi. Sinänsä teksti on hyvää ja minusta Rönkä osaa kirjoittaa, vaikkakin itse kerronta  ei ole minun makuuni. Oikeasti ihastuin alkujaan sarjan ensimmäiseen kolmeen tai neljään osaan, niissä juoni oli vielä tuore eivätkö tapahtumat toistaneet edellisten kirjojen juttuja.

Kirjan yleismelankoliseen ilmeeseen poikkeuksen tekeen rikospoliisi Teppo Korhonen. Hän on iloinen savolainen papattaja, joka puhuu lähes taukoamatta ja ainakin teennäisen humoristisesti. Toisaalta mietin Tepon kohdalla joka kerta, että tämän iloisuuden täytyy olla verhoiltua melankoliaa. Nimenomaan Tepon jutut osoittavat, että Rönkä osaa kirjoittaa myös elävää ja lennokasta tekstiä.

 Korhosen lausumaa:
"Pitäis laittaa kitkat niin ei tarttis tätä souvia joka kevät ja syksy.Nytkin venynyt vaihto. Pasilassa LP:n pojat katsoivat pitkään, kun minä ajoin ja ropina kuului nastoista. Huutelin, että taitaa tulla rakeita."

Levantin kyyn punaista lankaa kuvaa paremmin lause:
"Minä olen mukava mies, intin ajatuksissani. Iloinen ja naurava. Auttava ja huolehtiva. Minusta tykätään. Tai niin olin uskonut. Käännyin Mattiin päin." Onko tässä suomalaisen (Viktor on inkeriläinen paluumuuttaja), keski-ikäisen miehen ajatuksia itsestään. Toivottavasti ei, tai jos näin on asianlaita, onneksi en ole mies.

Jää hyvästi Viktor Kärppä, kuten itse sanoit olet jo vanha mies ja sinun on aika lomailla, lopettaa ylimääräiset bisnekset.

Tavallaan Viktor Kärppä -sarja on erilainen dekkari, jota en edes dekkariksi tahtonut tunnistaa ja hyvä tuttavuus kaiken kaikkiaan. Hassua miten kirjaan luotu henkilö voi tuntua todelliselta. Ehkä Rönkä sittenkin osaa vangita suomalaisen miehen ajatuksia paperille. Päätin jo laittaa kirjaston varauslistaan seuraavan kirjan, jonka Rönkä ehkä kirjoittanee.

Hotakainen: Huolimattomatta

Olen lukenut Hotakaisen kirjoja aikaisemmin ja ihastunut hänen erikoiseen (miksei jopa omituiseen) ajatuksen juoksuun. Hän löytää tavallisista asioista uusia ja erilaisia puolia.

Huolimattomat alkaa liiankin yksityiskohtaisella kuvauksella "naisvankila" -pornoelokauvan tapahtumista. Onneksi kuvaus ei jatkunut muutamaa sivua pidemmälle.  Sinänsä koko kirjana luettuani tämä kuvaus on ihan kirjan teeman mukainen. Koko kirja kertoo rakkaudesta, läheisyydestä ja näiden kahden kaipuusta, yksinäisyydestä. Hotakaismaiseen tyyliin kirjassa on kolme henkilöä, joiden tarinat kohtaavat jossain vaiheessa.

 

Rikostutkija Mokka elää yksinäisyydessä, hellyyden kaipuussa. Hän on keksinyt vaihtoehtoisia tapoja selviytyä elämässä eteenpäin. Mokan asiakkaaksi saapuu epäilty Leila Korhonen, joka lievittäää yksinäisyyden tuskaa maksua vastaan. Kolmas henkilö kirjassa on Harri Boström, Leilan asiakas, joka yrittää lievittää yksinäisyyttään Leilan vastaanotolla.

 

Hotakaiselle tyypilliseen tapaan hän kuvaa tavallisten ihmisten arkea karulla tavalla. Nämä ihmiset kaipaavat ja tarvitsevat jotain, tekevät virheitä ja maksavat niistä. Joskus joudun todella miettimään mitä Hotakainen kaikilla sanakäänteillään ajaa takaa ja todennäköisesti en löytänyt alkuperäistä Hotakaisen juonnetta. Eipä sillä väliä, lähinnä nautin tekstistä ja Hotakaisen tavasta taivutella suomen kieltä.

Kirjassa on paljon hyviä sutkautuksita, mutta tässä eräs niistä.

"Hyvin syötetty ja juotettu vapaa-aika synnytti etujassa uuden ihmistyypin, jota Leilan nuoruudessa ei oltu tunnettu: iättömän ihmisen"

 

Valitettavasti Huolimattomat ei ole yhtä hyvä kirja kuin Ihmisen osa, mutta silti seuravaksi taidan lukea Hotakaisen kirjan Luonnon Laki. Hotakaisen haastattelu kirjan kirjoittamisen ja auto-onnettomuuden jälkeen löytyy Hesarin kuukausiliittestä http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1378347261407.

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari Seikkailee

Kesän toinen lukuelämys on entuudestaan tuttu, poikien suosikki, Kapteeni Kalsari. Ensimmäinen Kapteeni Kalsari tarttui aikoinaan mukaani kirjastosta ihan vahingossa. Ajattelin, että tästä pojat saavat sen hyvän lukukokemuksen, joka toisi heille innostuksen lukemiseen, kipinän kirjoihin. Touche. Pojat ihastuivat tähän lähes "vessa-sanalta" kuulostavaan supersankariin heti. Jos vain äiti jaksaa, Kapteeni kalsari luetaan yhdeltä istumalta (hieman yli sata kuvitettua sivua). 

Mutta ensin hieman Kapteeni Kalsarin luojasta Dav Pilkey'stä (http://www.pilkey.com/). Pilkey kärsi koulussa ylivillkkaudesta sekä ongelmista lukemisen ja kirjoittamisen kanssa. Itse asiassa hän keksi Kapteeni Kalsari supersankarin jouduttuaan viettämään iltapäivän koulun käytävällä. Ei tietenkään saa unohtaa hänen high school opettajaansa, joka kannusti Pilkeytä lastenkirjailijaksi. Siitä se sitten lähti .... Pilkey kirjoitti ensimmäisen kirjan, joka tuli julkaistuksi ja loppuhan on historiaa, jopa hyllyllinen suomeksi käännettynä.  Ehkäpä pienenä piikkinä kouluaikojensa huonoista kokemuksista Pilkey on lisännyt kirjan loppuun ilmeisesti joltain toiselta opettajaltaan kuulemansa lauseen: "Sinun täytyy ryhdistäytyä, nuori mies, koska et voi koko elämääsi tehdä höpsöjä kirjoja."

Ja sitten itse kirjaan. Kapteeni Kalsari seikkailee on Kapteeni Kalsari -sarjan ensimmäinen teos. Kirjasarja kertoo Erno Parran ja Huuko Hollinsin touhuista Jerome Hurvitsin ala-asteella.  Huuko ja Erno tekevät kaiken sorttisia kolttosia ja vierailevat usein kiukkuisen rehtori Krupin huoneessa. Sattumien summana rehtori Krupista sukeutuu vahingossa, ja hänen itsensä tietämättään, poikien mielikuvituksen tuote Kapteeni Kalsari. Kirjan huumori ja hauskat lausahdukset kiteytyvät supersankarin mottoon: "Kapteeni Kalsari vartioi kaupunkia yötä päivää, taisteli totuuden, oikeuden ja kaiken kutistumattoman ja puuvillaisen puolesta." (En voi olla huomauttamatta että tämän lauseen luettuani mieleeni tupsahti heti SDPn eduskuntavaalien 2011 slogan "työn ja oikeudenmukaisuuden puolesta". Anteeksi.)

Kirjan punainen lanka on kuin Pilkeyn omasta elämästä ja mikäpä siinä, tarina tuntuu toimivan. Juonellisesti pidän kirjaa hyvänä ja pojissani se tuntuu kutittavan samoja nauruhermoja kuin Tatu ja Patu  -kirjat. Kirjassa on sopivasti teksitä kuvilla ja välillä sarjakuvia. Kaikin puolin kirja on kirjoitettu lapsen tasolta. Kuulin eräältä aikuiselta mieheltä, kuinka hän löysi ensimmäiset lukemisen kokemuksensa teini-ikäisenä finnwest länkkäreistä ja on todistettavasti lukenut myöhemmin "ihan oikeita" kirjoja. Samaan tarkoitukseen suosittelen Kapteeni Kalsaria ekaluokkalaiselle (tai ikään katsomatta) pojalle lukemisen kokemuksen löytämiseen. Aivan kuin länkkärit teinipojille , Kapteeni Kalsarissa on sopivasti lukemaan opettelevalle pojalle pilakoirankakkoja, jekkuja sekä supersankari kalsareissaan.

Desperon taru - kertomus hiirestä, prinsessasta, keitosta ja lankarullasta

Kävin Klaukkalan kirjastossa ajan kanssa etsiskelemässä kirjoja itselleni ja lapsille kesälukemisiksi. Kirjastosta löytyi repullinen kirjoja lastenosastolta. Tarkempi tutkimus osoitti, että reppu lainataan sisältöä tutkimatta ja jokainen voi kotona tutustua uudenlaisiin kirjoihin. Hyvä ajatus, joten lainasin repun lohikäärmeen kuvalla ja jännityksellä avasin repun vasta kotona.

Ensimmäinen kesälukemiseni löytyikin heti repusta, Kate DiCamillon Desperon taru. Kate DiCamillo on Minneapolislainen kirjailija, joka kirjoittaa sekä lapsille, että aikuisille. Hän viisikymppinen sinkku ja lapseton. Hän osaa kirjoittaa ja olen aina arvostanut tätä taitoa. Hänen kirjoitustyylinsä muistuttaa etäisesti Kaari Utrion aikaisempaa lyhyttä ja suorasukaista tekstiä. Valitettavasti luin kirjan suomeksi, enkä päässyt lukemaan DiCamillon itsensä valitsemia sanoja alkukielellä.



Entä itse kirja. Kirjan täydellinen nimi on Desperon taru - kertomus hiirestä, prinsessasta, keitosta ja lankarullasta. Alkuperäinen nimi on The Tale of Despereaux: being the story of a mouse, a princess, some soup, and a spool of thread (2003). Kirja on palkittu Newbery medal tunnustuksella lastenkirjana eli odotin syystäkin hyvää lukukokemusta. En ole perehtynyt lastenromaaneihĩn, kuten kahden pojan äidin kuuluisi, joten tästä on hyvä aloittaa.

Kirja kertoo kolmen päähenkilön tarinan. Pääosassa on Despero -hiiri, joka syntyi perheen kuopuksena ja erilaisena hiirenä. Despero ei opi hiirien tavoille ja lopulta koko perhe tuskastuu hänen kouluttamiseen. Desperon tarinaan nivoutuu kaksi muuta päähenkilöä eli Chiroscuro -rotta ja tyttö nimeltä Maikki Emakko eli Mai.

Nämä kolme kohtaloa muistuttavat toisiaan. Kaikki kolme syntyivät huonoissa oloissa, he kaipasivat joitan mitä heillä ei ollut, he rakastivat, toivoivat ja antoivat anteeksi. Ymmärrän oikein hyvin miksi tämä kirja on palkittu. Kirjan teksti on hyvää ja sujuvaa, miellyttävää lukea ja mikä tärkeitän kirjassa on sanomaa.. DiCamillo yrittää kaikesta toiveikkuudestaan ja haaveilustaan huolimatta pitää jalat maassa. Ylenpalttinen onnela kirjan lopuksi tuottaa lähinnä vastareaktion epärealismista, ainakin minulle. Desperon tarun viimeiset sivut olivat kirjan parhaita. DiCamillo kuvaa itseään tarinan kertojana ja sitä hän todellakin on.

Mutta, mutta. Luettuani kirjaa puoleen väliin ajattelin: "Onneksi aloin lukea kirjaa ensin itselleni ennen kuin pojilleni.".  Perustelin väitettä itselleni kirjan alkupuolella olevalla kohdalla, jossa Gregorius -vartija kuvaa Desperolle hänen tulevaa kohtaloaan rottien käsissä näin: "Ne repivät kaiken karvan irti lihastasi ja kaiken lihan luistasi. Kun ne ovat tehtävänsä tehneet jäljellä on vain punaista lankaa. Punaista lankaa ja luita." (DiCamillo 2003, s. 72) Kuulostaa hurjalta tälle clone wars -sukupolvelle luettavaksi. Sain vettä myllyyni Maikki Emakon kohtalon kuvauksesta. Lyhykäisyydessään Maikki Emakon äiti kuolee heti ensimmäisellä sivulla ja seuraavalla hänen isänsä myy Main "sedälle" kourallisesta savukkeita, punaisesta pöytäliinasta ja kanasta. Jokainen Maikki Emakon kohtaama aikuinen ja jopa rotta tiuskaisevat Maille "kuka sinulta kysyy mitä haluat?".

Kaikesta skeptisyydestä huolimatta luin kirjan loppuun ja olen hämmntynyt. Kirjan päähenkilöt Despero, Chiroscuro ja Mai kaikki saavat osittain mitä haluavat ja elävät ainakin onnellisempina elämänsä loppuun. Kirja korostaa loppua kohden rakkauden voiman lisäksi anteeksi antamuksen voimaa. Toisin kuin monissa muissa klassikoissa kirjan jälkeinen tunne ei ole epämiellyttävä suru päähenkilöitä kohtaan, vaan yllättävän ...  positiivinen. Kirjassa korostetaan kuinka särkynyt sydän eheytyy paremmin anteeksi antamalla ja hyvän asian puolesta kannattaa olla rohkea. Nämähän ovat kaikki jaloja arvoja.

Saatan sittenkin lukea kirjan pojille ... muutaman vuoden kuluttua ... tai toivottavasti he lukevat sen itse.

Follow my blog with Bloglovin / Seuraa Bloglovin'ssa