Desperon taru - kertomus hiirestä, prinsessasta, keitosta ja lankarullasta

Kävin Klaukkalan kirjastossa ajan kanssa etsiskelemässä kirjoja itselleni ja lapsille kesälukemisiksi. Kirjastosta löytyi repullinen kirjoja lastenosastolta. Tarkempi tutkimus osoitti, että reppu lainataan sisältöä tutkimatta ja jokainen voi kotona tutustua uudenlaisiin kirjoihin. Hyvä ajatus, joten lainasin repun lohikäärmeen kuvalla ja jännityksellä avasin repun vasta kotona.

Ensimmäinen kesälukemiseni löytyikin heti repusta, Kate DiCamillon Desperon taru. Kate DiCamillo on Minneapolislainen kirjailija, joka kirjoittaa sekä lapsille, että aikuisille. Hän viisikymppinen sinkku ja lapseton. Hän osaa kirjoittaa ja olen aina arvostanut tätä taitoa. Hänen kirjoitustyylinsä muistuttaa etäisesti Kaari Utrion aikaisempaa lyhyttä ja suorasukaista tekstiä. Valitettavasti luin kirjan suomeksi, enkä päässyt lukemaan DiCamillon itsensä valitsemia sanoja alkukielellä.



Entä itse kirja. Kirjan täydellinen nimi on Desperon taru - kertomus hiirestä, prinsessasta, keitosta ja lankarullasta. Alkuperäinen nimi on The Tale of Despereaux: being the story of a mouse, a princess, some soup, and a spool of thread (2003). Kirja on palkittu Newbery medal tunnustuksella lastenkirjana eli odotin syystäkin hyvää lukukokemusta. En ole perehtynyt lastenromaaneihĩn, kuten kahden pojan äidin kuuluisi, joten tästä on hyvä aloittaa.

Kirja kertoo kolmen päähenkilön tarinan. Pääosassa on Despero -hiiri, joka syntyi perheen kuopuksena ja erilaisena hiirenä. Despero ei opi hiirien tavoille ja lopulta koko perhe tuskastuu hänen kouluttamiseen. Desperon tarinaan nivoutuu kaksi muuta päähenkilöä eli Chiroscuro -rotta ja tyttö nimeltä Maikki Emakko eli Mai.

Nämä kolme kohtaloa muistuttavat toisiaan. Kaikki kolme syntyivät huonoissa oloissa, he kaipasivat joitan mitä heillä ei ollut, he rakastivat, toivoivat ja antoivat anteeksi. Ymmärrän oikein hyvin miksi tämä kirja on palkittu. Kirjan teksti on hyvää ja sujuvaa, miellyttävää lukea ja mikä tärkeitän kirjassa on sanomaa.. DiCamillo yrittää kaikesta toiveikkuudestaan ja haaveilustaan huolimatta pitää jalat maassa. Ylenpalttinen onnela kirjan lopuksi tuottaa lähinnä vastareaktion epärealismista, ainakin minulle. Desperon tarun viimeiset sivut olivat kirjan parhaita. DiCamillo kuvaa itseään tarinan kertojana ja sitä hän todellakin on.

Mutta, mutta. Luettuani kirjaa puoleen väliin ajattelin: "Onneksi aloin lukea kirjaa ensin itselleni ennen kuin pojilleni.".  Perustelin väitettä itselleni kirjan alkupuolella olevalla kohdalla, jossa Gregorius -vartija kuvaa Desperolle hänen tulevaa kohtaloaan rottien käsissä näin: "Ne repivät kaiken karvan irti lihastasi ja kaiken lihan luistasi. Kun ne ovat tehtävänsä tehneet jäljellä on vain punaista lankaa. Punaista lankaa ja luita." (DiCamillo 2003, s. 72) Kuulostaa hurjalta tälle clone wars -sukupolvelle luettavaksi. Sain vettä myllyyni Maikki Emakon kohtalon kuvauksesta. Lyhykäisyydessään Maikki Emakon äiti kuolee heti ensimmäisellä sivulla ja seuraavalla hänen isänsä myy Main "sedälle" kourallisesta savukkeita, punaisesta pöytäliinasta ja kanasta. Jokainen Maikki Emakon kohtaama aikuinen ja jopa rotta tiuskaisevat Maille "kuka sinulta kysyy mitä haluat?".

Kaikesta skeptisyydestä huolimatta luin kirjan loppuun ja olen hämmntynyt. Kirjan päähenkilöt Despero, Chiroscuro ja Mai kaikki saavat osittain mitä haluavat ja elävät ainakin onnellisempina elämänsä loppuun. Kirja korostaa loppua kohden rakkauden voiman lisäksi anteeksi antamuksen voimaa. Toisin kuin monissa muissa klassikoissa kirjan jälkeinen tunne ei ole epämiellyttävä suru päähenkilöitä kohtaan, vaan yllättävän ...  positiivinen. Kirjassa korostetaan kuinka särkynyt sydän eheytyy paremmin anteeksi antamalla ja hyvän asian puolesta kannattaa olla rohkea. Nämähän ovat kaikki jaloja arvoja.

Saatan sittenkin lukea kirjan pojille ... muutaman vuoden kuluttua ... tai toivottavasti he lukevat sen itse.

Follow my blog with Bloglovin / Seuraa Bloglovin'ssa